Shurne, syvän avaruuden agentti

XI osa

Pereflexum

– Oukadi mab hueeo 67 paiks? kysyi Shurne ja samalla tajusi itsekin että
kääntäjän patterit olivat taas lopussa. Muut paikalla olijat ymmärsivät
tämän ja kärsivällisesti odottivat että Shurne sai patterinsa vaihdetuksi.

– Anteeksi, hän jatkoi.

– Tarkoitin vain että olemmeko kaikki tietoisia ensi vuoden…

Samassa ovi potkaistiin auki. Sisään vyöryi joukko toimittajia, valokuvaajia, kenisotteja, näkyipä mukana olevan jokunen hatsekkikin punaisine
valoineen ja dukpoleineen.
– Mitä tämä tarkoittaa? huusi kokouksen indariiti. – Tämä tilaisuus ei
ole julkinen, poistukaa heti!

Hälinä oli melkoinen ja yleisen hämmingin aikana kukaan ei huomannut kun Shurne kumartui nopeasti ja lähetti kämmenlevystään signaalin alhaalla odottavalle ystävälleen. Jostain syystä hän oli osannut varautua tähänkin.

Eikös jäänytkin kutkuttavaan kohtaan? Ikävä kertoa, mutta jatkoa ei ole näillä näkymin luvassa. Elämä on sillälailla kovaa.

Unennäennöinen

Muistin hurjan uneni juuri. Olin siis runsas viikko sitten Pietarissa ja siellä ollessa näin ihmeellisen unen. Olin retkellämme isossa bussissa kakkoskuskina (siis oikeasti) ja tuossa unessa istuin vieressä, kun pääkuski Eero ajoi. Oikealta pyyhälsi ohi moottoripyörä huimaa ylinopeutta heittelehtien, kuin formulat renkaita lämmitelläkseen. Samassa oltiinkin formulakisoissa, muut kilpa-autoissaan, me siinä bussissa yhä.

Yhtäkkiä radalle ponnahti mies heiluttamaan varoituslippua: Stop! Norsuja tiellä! Kaikki pysähtyivätkin, moottoripyöräkin pysyi pystyssä ihmeen kaupalla. Ja toden totta, mäenkumpareen takaa alkoikin näkyä isoja pikimustia norsuja, jotka pyydystivät hevosia! Vieläpä aika julmalla menetelmällä, hirttäen niitä valtaviin vaahteroihin radan vieressä.

Jotenkin oudosti norsut olivat saaneet paksun köyden humman kaulan ympäri, toinen pää norsussa itsessään kiinni, ja raakaa painovoimaa hyväksikäyttäen vetivät hevosia puiden oksiin korkealle. Miten köysi oli saatu ylös oksiin, jäi arvoitukseksi. Mutta unessahan asiat usein lutviintuvat logiikasta huolimatta.

Vaahteroita oli neljä tai viisi ja joka puussa sama murhenäytelmä menossa. Ennen heräämistä näin vielä, miten se lähin musta pirulainen kiipesi puussa kuin orava syömään saalistaan, että oikein teki pahaa katsoa, samalla kuitenkin hämmästelin miten iso norsu voi noin vikkelästi mennä oksistossa. Hevosilla ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Heräsin kuitenkin ’painajaisesta’ hyvillä mielin, koska muistin tapahtumat heti niin hyvin – ja vieläkin muistan – varsinkin sen taiteellinen vaikutelma oli aika suunnaton ja uneksi aika harvinainen. Eivät olleet elefantit siinä unessa kasvissyöjiä.

Musiikiksi ei ole nyt norsubiisiä tarjota kataloogistamme, joten tulee mitä sattuu:

There were five men on the floor,
Five men on the floor
Dancing and jigging and reeling and jumping
And skipping like never before
There were five men on the floor,
Five men on the floor
When suddenly one of them
Decided to go through an open door

There were four men on the floor,
Four men on the floor
Dancing and jigging and reeling and jumping
And skipping like never before
There were four men on the floor,
Four men on the floor
When suddenly one of them
Decided to go through an open door

There were three men on the floor,
Three men on the floor,
Dancing and jigging and reeling and jumping
And skipping like never before
There were three men on the floor,
Three men on the floor
When suddenly one of them
Decided to go through an open door

There were two men on the floor,
Two men on the floor
Dancing and jigging and reeling and jumping
And skipping like never before
There were two men on the floor,
Two men on the floor
When suddenly one of them
Decided to go through an open door

There was one man on the floor
Only one man on the floor
But he got bored and felt that he
Would dance alone no more
There was one man on the floor
And he also went to that door
His name was Jack and he whistled them back
And they jumped and danced once more

There were five men on the floor,
Five men on the floor
Dancing and jigging and reeling and jumping
And skipping like never before
There were five men on the floor,
Five men on the floor
When suddenly one of them decided
To go through an open door…

Aurinko

Aurinko, tuo aurinkokuntamme keskus, tulinen pallo, joka säteilee lämpöä, valoa ja energiaa. Niitä tarvitaan, jotta voimme porskutella täällä elämäämme.

Etäisyys maahan: 149 600 000 km
Pintalämpötila: 5 778 K
Säde: 695 700 km
Massa: 1,989E30 kg
Magnitudi: −26,74
Spektriluokka: G2V

Tänään kuulin radiosta erikoisen biisin, jossa Jukka Kuoppamäki lauloi auringosta, jotenkin niin, että ”mua aurinko rakastaa”. Eipä siinä mitään, mutta muistan hänen jatkaneen ajatusta aika kyseenalaisella väitteellä, että aurinko rakastaa J. Kuoppamäkeä yksin. Eikä ilmeisesti siis ketään muuta. Joltisenkin itsekeskeistä tulkintaa sinänsä ehkä aidosta subjektiivisesta kokemuksesta.

Tai on mahdollista, että hän tarkoittikin, että vain aurinko häntä rakastaa. Aika surullistahan sekin on. En ole enää varma kumpi asia oli kyseessä, toivottavasti kuulen sen biisin jostain uudestaan, että voin tarkistaa.

Aurinkoa palvottiin jumalana Egyptissä muinoin. Tästä tulee nyt vahvana muistikuvana mieleen elokuva Sinuhe, egyptiläinen, jossa faarao humahti tosissaan auringonpalvojaksi, eikä siinä perinteisessä mielessä.

Tiedäthän, ’Sinuhe egyptiläinen… Minuhe, suomalainen’ ? Ja siitä jatkumoon: Hehe, ruotsalaisia…

Poikettaisko ja koitettaisko
et voitettaisko me kaikki?
Poikettaisko ja koitettaisko
et voitettaisko me kaikki?

Poikettaisko me kaupunkiin
ja päästäisiin seuraan huonoon,
Hieman me riitaa haastettais
ja vedettäis poikia kuonoon

Poikettaisko ja koitettaisko
et voitettaisko me kaikki?
Poikettaisko ja koitettaisko
et voitettaisko me kaikki?

Jospa me putkaan päästäisiin
ja me nähtäis se kaunis Maikki
Maikki on putkanvartijan tytär
ja se tuntee meidät kaikki

Maikki on kuuluisa naurustaan
ja se saattaa suukonkin antaa
saattaa se laulunkin luikauttaa
ja se ruokaa häkkiin kantaa

Luuserit nuolevat haavojaan,
vain voittajat pääsee putkaan
Viikonloppu on mennyt taas
nopeammin kuin ois uskonutkaan

Poikettaisko ja koitettaisko
et voitettaisko me kaikki?
Poikettaisko me kaupunkiin
jotta nähtäis se ihana Maikki,
ihana Maikki.

Tyhmää

Se tunne, kun tuntuu, että idioottina pidetään.

Tänään ihan erään pääasiakkaamme ryhmää lentokentältä hakiessa heiltä tuli toive, että ei mennä suoraan Hämeenlinnaan, vaan ”koukataan Turengin kautta. Ja liikenneympyrästä Hausjärven suuntaan”. Tämä selvä, no problem. Lupasi kaveri vielä tulla näyttämään määränpään itse, kun ei sitä ajaessa oikein sovi navigaattoriin näpytelläkään – ja varsinkaan tänään kun keli oli mitä se oli. (Eli lunta tuprutti koko päivän ja osalla kesärenkaat. Hyvin kerrankin pääsin bussilla vasenta kaistaa monista ohi.)

Sieltähän se tyyppi sitten tuli jo Linnatuulen jälkeen istumaan eteen ja sanomaan, että kohta kääntyy tuonne Janakkalaan, siitä pitäisi mennä. Miten tyhmältä lienen näyttänytkään, kun oletettavasti en näemmä ollut kai koskaan kuullutkaan Turenki -nimisestä paikasta (vaikka motariahan sitä vedellään siitä liittymästä ohi, joskus jopa kolmasti päivässä. Ja 11. vuosi firmassa menossa).

Tämä varmistui viimeistään siinä vaiheessa, kun ramppia noustiin ylös ja kaveri jatkoi: ”tuosta sitten oikealle…”. Olin siis melkoisen tietämättömyyden, mutta myös ilmeisen sokeuden vallassa hänen mielestään. Miksi hän ei tehnyt elettäkään estääkseen minua jatkamasta ajoani? Vajosin tilaan, jossa teki mieli heittäytyä ihan avuttomaksi pelleksi ja toisaalta yritin nähdä jotain huvittavaakin.

Mutta näitä nyt sattuu, eikä tämä kuitenkaan huono juttu ole, koska sain taas aiheen blogiin.

Ja loppuun outoa musiikkia:

Geostorm

Viime maanantaina Tolosen kanssa scifielokuvissa, kuten on hyväksi havaittu toimia. Näytöllä Geostorm, lähitulevaisuuteen sijoittuva katastrofielokuva siis. Aivot narikkaan ja viimeisimpiä tietokone-efektejä katsomaan, vieläpä 3D:nä. Näin ainakin kuvittelin ja toivoin. Että mahdollisimman vähän ihmissuhteita ja muuta turhaa lätinää, sen sijaan myrskyn raivoa, lentäviä autoja, rakennuksia, ihmisiä tai mitä vaan nyt saadaan maasta irti.

No tokihan siinä oli sitä juonentynkää pakostakin, joku oli nyt aiheuttamassa vallanhimoissaan oikein kunnon myrskyn, ehtiikö apu ajoissa, meneekö kenties jälleen kerran viime sekunnille. Ynnä muuta lapsellista takaa-ajokohtausta, b-luokan huumoriakin löytyy sieltä täältä.

Voi olla, että spoilaan nyt loppuratkaisun jos kerron, että oli hieman pettynyt olo, kun ihan sitä superdupermyrskyä ei nyt tullutkaan, (se olisikin merkinnyt maailmanloppua). Mutta koska on tyytyminen niihin muihin, sinänsä näyttäviin ”pikku” katastrofeihin siellä täällä ympäri maapalloa, niin mikäs siinä sitten, olivathan nekin ihan kivasti, näyttävästi ja uskottavasti tehty. Ehkä sitä ihminen paniikissa tosiaan pitää sateenvarjoa päällään juostessaan jonnekin turvaan, vaikka viereen singahtavat jäärakeet ovatkin lähes mopoauton kokoisia.

Nimet Andy Garcia ja Ed Harris muistan päänäyttelijöistä yhtään googlaamatta. B-luokan leffahan tämä oikeasti on, mutta sellaiseksi toisaalta hyvin tehty.

Ja sitten pisteet. Turha dialogi ja pieni pettymys luvatun geostormin peruuntumisesta vievät puolet pois, joten 2,5/5 riittää hyvin.

Venäjän maalla

Tuli vietettyä pitkä viikonloppu Viipurissa ja Pietarissa. Onko kyseessä hieno kulttuuri, upeita rakennuksia, baletin kehto, neuvostorealismin paratiisi, uuden ihmisen kohtu? Vai harmautta, ynseyttä, varkautta, elintason huikeaa eroa. Köyhyyttä? Kokeile itse.

Se tunne, ettet ole välttämättä turvassa, edes viranomaisilta, vaikka mikään ei tukenutkaan sellaista. Minusta tuntui kivalle tulla Suomeen takaisin.

Katsokaapa tuota kuvaa liikenteestä, Pietarissa. Ainoa kuva muuten, minkä otin sieltä. En usko, että siinä on mikään auto liikkeessä. Parkissa ovat kaikki. Risteysalueella, kulmissa, suojatien päällä osittain. Kapeisiin katuihin jätetään kahta autoa rinnan parkkiin, ja jos nyt muka haittaa jotain, niin tapana on jättää puhelinnumero, että voi sitten soittaa ja pyytää siirtämään. No bussihan jämähti siihen tulpaksi. Kohta sai kaveri autojonollisen verran soittoja ja löytyihän hän sieltä jostain – siirtämään autoaan 10 metriä eteenpäin, hieman kapeamman auton kohdalle parkkiin, mutta nyt päästiin hipoen ohi.

Se, mitä naapurissa on ehkä parempaa kuin Suomessa, ovat nuo heijastavalla värillä olevat reunat suojatiemerkin ympärillä. Näkyy huomattavasti paremmin.

Ja se liikennevaloissa olevat vähenevät sekunnit ovat mainio keksintö, tiedät montako sekuntia vielä menee, ennenkuin pääset liikkeelle. Rauhoittaahan se, kun epätietoisuus poistuu. Minuuttikaan ei tunnu paljon missään.

Viipuristakin otin yhden kuvan:

Sepä tiivistääkin kaiken oleellisen.

Useampi kuin yksi ryhmästämme pohti, miltä mahtaisi Viipuri nyt näyttää, jos se olisi saanut jäädä osaksi Suomea. Yksi arvaus tosin oli, että vanhat talot oltaisiin jyrätty alas ja tilalla olisi betoni/lasilaatikoita.

Rytkettä

Kolmas neljästä boxiin tarvittavasta albumista valmistui, oliko toissapäivänä tai jotain. Viimeinen biisi siitä vielä puuttui, joten piti saada minuutteja kursittua kokoon ja kehitin kuin kehitinkin sellaisen rytkepolkkahumpan, joka kestää aika pitkään. Liian pitkään, sanoo tilapäinen kuulija, mutta jos sattuu oikein maku kohdalleen, niin sittenhän se on liian lyhyt. No, yli 7 minuuttia kuitenkin, revi siitä.

Tällainen menee helposti läpi, kun toimii itse tuottajana. En vaihtaisi. Alun tarkan korvan huomaama väärinsoitto onneksi oikaistuu kun soittimia tulee lisää mukaan. Mutta tykkään että lievä rupisuus kuuluu itsetehtyyn musiikkiin, se kertoo vain, että elossa ollaan.

Abduktioituneena

Morjens. Jos ihmettelette, missä olen ollut taas muutaman päivän, niin minut on abduktioitu. Vai onko se abduktoitu? Ikävää, jos näissä asioissa tulee kirjoitusvirheitä, sehän syö koko jutulta uskottavuutta. Joka tapauksessa siis kidnapattu avaruusalukseen, jos termistö oli vierasta.

Ei siinä mitään, kerron myöhemmin seikkailustani. Yleensä minut kidnappaa samat tyypit, joiden kanssa olen jo tullut tutuksi, jopa siinä määrin, että sain olla hetken ufon puikoissa kun lensimme Kuiperin vyöhykettä kohti. Ja kuka sanoo, ettei muukalaisilla ole huumoria? Vieläpä kunnon pieruhuumoria! Sitä kikatuksen määrää, kun avaruuspuvun puntti alkoi ’perämiehellä’ lepattaa…

Mutta myöhemmin lisää näistä, nyt musiikin pariin.

Tätä biisiä pystyi kuuntelemaan aina Jupiterin ja Saturnuksen välimaastoon, oli niillä veijareilla sen verran hyvät antennit tai mitkä lie vastaavat laitteet. Sanoivat, että Davyn blues on ihan hyvää, ja juuri tämän pyysivät soittamaan blogissani.

 

Stigu on syytön

Pikkupoikana, alle kouluikäisenä, sisarettomana ja ilmeisen kaverittomanakin, keksin minäkin mielikuvituskaverit itselleni. He olivat nimiltään Airomma ja Ekasson (kirjoitusasua en tiedä, mutta se lausuttiin kansanomaisesti ’Eekassonni’). Se Airomma oli mukavampi kuin hiljaisempi Eekassonni. Kaverit osasivat kuitenkin puhua kieliä, kuten ’kulikuubana’ sekä ’keisuli’. Ja minä tietysti heidän mukanaan.

Keisulin idea saattoi olla mielessäni, kun tein vuosia sitten sanoituksen vanhaan juhlalliseen orvot-melodiaani ja päätin julkistaa maailmalle kantani Stig ’Stigu’ Wetzellin tapaukseen. Stigun tapauksen voi jokainen halutessaan googlata tai wikipedata, jos se ei ole muistissa tai tiedoissa, mutta siitä biisistä vielä sen verran, että yritin sen saada kuulostamaan jollekin huuhaa-ranskalle, mutta näin jälkikäteen kuunneltuna jokseenkin epäonnistuen. Mutta idea oli kuitenkin, että ainoa mitä korva erottaa on sanat jotka muistuttavat tai kuulostavat lauseelta: Stigu on syytön.

https://www.radionova.fi/uutiset/ajankohtaista/a-94895

Parasta palautetta biisistä antoi keskimmäinen lapsistani, joka ihmetteli, miksei tämä ole Suomen kansallislaulu (hän oli vielä kovin nuori tuolloin..)

 

Mahtava päivä.

Ensinnäkin on vapaapäivä. Ei sikäli, tykkään käydä töissäkin, mutta tänään jatkoin lauantaina aloitettuja pihahommia ja talonkohennuksia. Puolitoista vuotta sitten maalin loppumiseen keskeytynyt perustuksen maalausoperaatio sai tänään jatkoa ja nyt homma on ohi. Ei ollut vaikea, mutta se ryhtyminen piti ensin selättää. 45 minuutin homma! Ihanaa kuin ei jaksanut keksiä naurettavia tekosyitä enempää. Esim. ’on niin kylmä ettei voi maalata’ tai ’on syksy’, ’on kevät’, ’siellähän sataa’, ’on selkä kipeä’ ym.

Leikkasimpa vielä pensaita, ja polttelin oksia takapihan grillissä. Hyvin paloivat, kun pisti pohjalle pojan vanhaa keittiökaapistoa. Siinä sitten Spotify soimaan niistä Sennheiserin nappikuulokkeista, joita olen täällä jo mainostanutkin. Kiva hiljainen hetki itsensä ja nuotiontuijotuksen kanssa auringonvalon hiljaa hiipuessa.

Mutta ei siinä vielä kaikki.

Tänään alkoi (tai ainakin sain ilmoituksen) Netflixiltä se uusi Star Trek Discovery -sarja (jonka piti alkaa ensin tammikuussa, sitten toukokuussa ja onneksi nyt syyskuussa sentään). Onhan se taas aika huikeaa. En osaa puolentoista jakson katsomisen perusteella arvioida käsikirjoitusta, mutta henkilöhahmot uppoavat mulle nikottelematta ja myöskin ne tietokone-efektit ovat tätä päivää, kuinkas muutenkaan.

Star Trekkiähän jo elokuvapuolella uudistettiin kovastikin, jopa niin, että piti alkaa jo puhumaan ’vaihtoehtoisesta jatkumosta’ kun poikettiin tarpeeksi alkuperäissarjojen teemoista, vannoutuneimpien fanien mielet pahoittaen.

Sama meininki tuntuu jatkuvan täälläkin, käsittääkseni ollaan ajassa ennen kapteeni Kirkin päiviä ja ainoa henkilö, jolla on yhteys vanhaan kunnon Star Trekkiin, on vulkaani Sarek, jota vahvasti otaksun Spockin isäksi.

Nyt kuitenkin ajaudutaan sotaan klingonien kanssa. Jos Star Trek The Next Generationin klingoni Worfilla, kuten muillakin lajitovereillaan on otsakuvioiden lisäksi tuuhea pitkä tukka, nämä klingonit ovat käyneet läpi todellisen muodonmuutokset. Hiuksista ei ole kellään enää tietoakaan ja nenäkin on joka äijällä nyt n. 300 % isompi kuin ennen. Saapas nähdä, onko tällä mitään tekemistä klingonin aiemminkin selittämättömiksi jääneiden muutosten kanssa, jossain vaiheessahan klingonit olivat aika lailla ihmisten näköisiä. Mutta tuskimpa, veikkaan.

Katotaan nyt, mutta kyllähän se tosi hyvälle näyttää. Kiitos Netflix. Olet tuhannesti parempi firma kuin esim autovuokraamo Sixt, joka ei tuo pelkkää hyvää mieltä asiakkaalle, tai esim. maailman surkein firma British Airways, jonka mainitsemista samassa lauseessa pyydän nyt heti anteeksi…

Ja eikun musäpläjäykseen, kuten tavaksi tullut on. Arvotaan seuraava biisi:

Kivituhkaa

Tilattiin kivituhkaa, sepeliä tuli pihaan. Sitä siis saa mitä tulee. En nyt viitsi paljastaa mikä kuljetusliike se oli, joka tapauksessa olin vähän näreissäni, joten soitin firman pomolle. Oli menneet tilaukset vähän sekaisin. Miten ne voi mennä vähän sekaisin? Eiköhän ne mene kokonaan tai sitten ei lainkaan. No, hän tarjoutui jopa vaihtamaan kuorman. Kävi miestä sääliksi. Voitaisiin kai tuollakin yrittää mennä. Näkyykö hinnassa mitenkään, kysyin. Juu, laitetaan omakustannushinnalla, sanoi heppu langan päässä. No, laskun tullessa selvisi, että olihan se peräti kahdeksan euroa halvempaa, kuin mitä alkuperäinen luvattu hinta olisi ollut, (jonkin verran kolmatta sataa euroa). Joten hemmetin huonoilla kantimilla näyttävät olevan hiekkabisnekset, jos kuormasta saa vain 8 euroa voittoa. No saa sillä tietenkin yksi ihminen lounaan. Tai taisivat mennä laskutkin sekaisin, luulen.

Kuvassa homma alkumetreillään.

Onneksi tuli aikoinaan hankittua lapsia, tarkemmin pieniä poikia. Nykyisiä rotevia äijiä. Eikä mennyt kuin kolmisen tuntia kun niiden kanssa viskeltiin multerit menemään. 1,5 tonnia. 1 lapio, 2 kottikärryä, 1 tasapäinen harava.

Seuraavaksi luettelen kaikki ne ruumiinosani, joihin eilinen ei tunnu missään. Noin. Siinäpä ne.

Sitten vielä musan pariin, kuten on tullut tavaksi.

Ilona viulussa. Muutettiin sähköviuluksi Ilonan jo poistuttua.

 

 

Orvot Sekvenssit rides again

Kuten jo eilen mainitsinkin, latasin soundcloudiin kasan sellaisia Orvot Sekvenssit -midiääniä, joita en ole vielä käyttänyt taustoina missään muualla ja lisännyt niihin akustisia soittimia ja/tai lauluakaan. Ja juuri sellaisia, joita en todennäköisesti tule uusien biisien pohjaksi koskaan käyttämäänkään, johtuen niiden outoudesta tai monimutkaisuudesta.

Tänään esittelen niistä pari, kolme. Nämä tuoreet orvot-biisit on ladattu soittolistana, koska ne on poimittu omista albumeistaan usein vain jäljelläolevina. Siksi ei muuten tyypilliseen tapaan biisin kuvana ole minkään albumin kuvaa, vaan tuo kuva on napattu tuoreelta ranskanreissultani, minkä vaan talon seinästä, nehän olivat kaikki samanlaisia

Ensin vaikka Kimberly. Siinä tietsikka soittaa ’nailonkielistä kitaraa’ hieman epäaidosti töksähdellen, mutta paremmin kuitenkin kuin mitä itse pystyisin, on kai se myönnettävä. Viuluosastoa käytän usein mieluusti pizzicatona, kuten tässäkin taas nähdään. Jazzy, bossanovahko fiilis.

Ja sitten se Deste. Naksuttelevat marimbat ja muut ksylofonit luovat surullisen pohjan mollisointuineen, johon sitten jouset ja bassot tulevat ottamaan osaa suruun myös. En tiedä mikä tämän takana on, mutta onhan tämäkin kai jo kohta 25 vuotta tehty. Mutta kuitenkin jonkinlaisen henkilökohtainen suosikkini.

Tässä aamukahvista kohta jo ylipäässeenä voisin laittaa reiluna jätkänä peliin vielä seuraavankin päivän tarjouksen. Kynttilän hämärässä.

Tähän säveleeseen Davy innostui tekemään sanatkin, ja hänen tulkintansa voi kuka vaan halutessaan etsiä soundcloudista koodilla ’Davy Mc Gowan Daddy’s Coming Hame’. Myös Tuomas, pelottomana kohtaamaan uusia kieliä murteineen, halusi vetäistä tulkintansa The Mescaline Smugglers’ien Cinnamon Salami -boksille. Löytyy sanoilla ’The Mescaline Smugglers Daddy’s Coming Hame’. Mutta tässä siis se alkuperäinen.

Kyllä näillä jo jaksaa tämän päivän.