Kotona turvassa

No niin, ollaan kotona takaisin reissusta hieman suunniteltua aiemmin. Tultiin aamukolmelta Kaustisen kansanmusiikkijuhlilta, kun emme jääneetkään toiseksi yöksi. Olimme jälleen kerran, aina tähän asti hyvin pelittäneen perhemajoituksen tilanneet ja maksaneetkin kahdeksi yöksi mutta saapumisemme majapaikkaan tuli yllätyksenä perheelle – majoitustoimisto ei ollut koskaan heille tietoa välittänyt.

Mutta se ei sinänsä ollut ongelma, palvelu kyllä pelasi ja vierashuoneeksi aiottu tila loihdittiin nopsasti siedettävä(mpä)än kuntoon. Mutta kun koko talo oli ja eli aikalailla ns. siivouskasvatuksen ulkopuolista vaihtoehtoista elämää, pisti se miettimään esim. sitä, teimmekö nyt tyhmästi, kun otimme suomalaiseen tapaan kengät jalasta astuessamme sisään ja tepastellessamme lattioilla. Ehkä britit tai amerikkalaiset ovatkin oikeassa pitäessään niitä sisällä jaloissaan? Tai sängyssä, kuten elokuvista voi nähdä. No ehkä sitä sentään voisi pitää hätävarjelun liioitteluna.

Imurinmelu ei ollut häirinnyt talon asukkeja kai tänä(kään ?) vuonna laisinkaan.

Tuolit olivat tähmäisiä, pissanhajuinen wc muistutti pesemättömine pyttyineen ja käsienpesualtaineen autokorjaamon henkilökunnan vessaa, josta kukaan ei suostu olemaan vastuussa.

Vaimo pidätteli oksennustaan sieltä tullessaan ja ilmoitti, ettei muuten aio aamulla käydä täällä suihkussa. Minä rohkeampana uskaltauduin sinnekin vain todetakseni, että kyllä, sama meno jatkuu sielläkin.

Mutta jo maate mennessämme tiesimme, että kyllä tämä nyt oli tässä, seuraavaa yötä ei tule.

Aamupala oli täysin ok, emäntä jutteli mukavasti. Edellisiltana tytär otti meidät iltamyöhällä vastaan kohteliaasti ja isäntä tarjosi vielä kuumaa saunaa käytettäväksemme. Tämä teki tilanteen kiusalliseksi. Emmehän me voineet ystävällisyyteen vastata moittimalla, että eihän tähän sekamelskaan voi vieraita ottaa, me lähdemme nyt! Voisitko sinä? Piti pieni tekosyy keksiä miksemme voisikaan palata seuraavaksi yöksi.

Tyydyimme ilmoittamaan tilanteesta vain musiikkijuhlien majoitustoimistoon, vaikka hurjimmissa keskinäisissä keskusteluissamme vilahtelivat jo mm. sellaiset käsitteet, kuten lastensuojeluviranomaiset ja kunnan siivousapu ym.

Ottivat tiedon kiitollisina vastaan. Tuli vain mieleen, että jos sinne meidän huoneeseen joku perhemajoituksen ensikertalainen tulee, niin hän saattaa olla sen jälkeen palaamatta koko juhlille toiste.

Nyt joku saattaa ajatella, että mitä ihmeen hienohelmoja me oikein olemme, kun pienestä säikähdämme. Samaa mekin mietimme. Mutta kummasti alkoi vaimo herättyään nähdä meilläkin pölyä ja likaa niissäkin paikoissa, joissa sitä ei tavallisesti ole, tai ainakaan huomaa. Tiskirätti sai mielekästä tehtävää ja (enemmän tai vähemmän todellinen) lika kyytiä!

Mietimme myös, mikä saa jotkut viihtymään niin erilaisessa ympäristössä kuin jotkut muut. Kokeeko ’sikolätin’ pitäjä edes olevansa laiska tai välinpitämätön? Jos kerran aina on eletty näin. Tai onko meillä vierailijoilla minkäänlaista oikeutta puuttua peliin mitenkään, loukkaamatta? Tai pitääkö olla välittämättä loukkaamasta, jos tarve sitä vaatii? Saako ihminen elää lastensa kanssa siisteyden suhteen niinkuin haluaa vai tuleeko joku viiva vetää johonkin? Ja kuka sen viivan vetää? Perhemajoitukseen tuleva vierasko? Onko vierailla mitään vastuuta? Ja onko se nyt niin paha paikka elämiseen vai liioittelemmeko me nyt?

Näine ajatuksine lähdimme itse juhlapaikalle ohjelmaa katsomaan. Olinko sitten kokemuksestamme tai yleensäkin vieraissa paikoissa ja keholle oudoissa sängyissä jo reissumme kolmen peräkkäisen ’huonon’ yön vähäisten nukkumisten väsyttämä ja selkäni ehkä siitä syystä todella kipeäksi saanut vai mikä, mutta en jaksanut innostua varsinkaan Ottosten eri versioiden (ainakin Mini-Ottoset mainittiin) tanhuesityksistä. En lainkaan pystynyt samaistumaan innosta voihkiviin vanhempiin, jotka videoiden ja kannustaen kolmivuotiaitaan tunsivat suurta ylpeyttä.

Minä huomasin ajattelevani lähinnä, että helvettiäkö noita alaikäisiä tuodaan pramille, jos homma ei skulaa eikä minkäänlaista rytmitajuakaan taida vielä olla, vaikka olisi pitänyt nähdä asia pikemminkin niin, että kiva kun lapsia saadaan jo näinkin varhain kehittävien harrastusten pariin, sillä onhan tanhuaminen kai jo lähes kadonnutta kansanperinnettä ja silti sitä jaksetaan elvyttää ja ylläpitää muutamilla paikkakunnilla. Oli kuulemma oikein ennätysmäärä kerrankin hakenut pikkunassikoita kursseille, jopa niin, etteivät kaikki edes mahtuneet.

P. Rasinkangas & J. Romppanen antoivat kivan konsertin lastenteltassa. Rasinkankaan sanoitukset ovat siitä mainioita, että niitä jaksaa kuunnella sekä pikkulapsi että aikuinen.

Johanna Mäkeläistä kuulin ensi kertaa livenä, hyvin soittaa ja laulaa hän omia laulujaan. Oltiin joitain vuosia sitten samoilla kitarakursseilla Haapavedellä.

Taraf de Haidouks tuli ja soitti nopeasti, kuten olin täällä jo ennustanutkin. En jaksanut istua kuitenkaan puoltakaan heidän esitystään, koska halusin varmistaa hyvän istumapaikan toisaalla nähdäkseni ex-bändikaverini AP Sarjannon kumppaneineen, (Arto Järvelä ja Tuomas Logren). Ja hyvän keikan AP vetikin.

Erin oli tällä kertaa poppimaailmasta kutsuttu lipputuloja tuomaan. En ymmärrä (tai ymmärränhän minä, raha) miksi pitää aina joku rockmaailman stara tai muu oman genrensä selkeästi ulkopuolinen saada mukaan festareille sotkemaan musiikin raja-aitoja? Ei sähkökitarat ja -bassot saati rumpupatterit oikein sovellu kansanmusiikkiin, hei. Vaikka onhan siellä ollut Katri-Helenaakin. Ja Juha Tapiota ja keitä kaikkia. Kai aina, jos menestystä saanut artisti julkaisee genrestään poikkeavan, mutta jotenkin folkhenkiseksi tulkittavan tai edes akustisen biisin, hän voi olla seuraava Kaustisen kassamagneetti. No, eihän Kaustinen sentään ainakaan vielä mikään Pori Jazz ole, josta parhaimman pläjäyksen lausui toisen ex-bändikaverin poika sanoessaan: ”Miksi sitä kutsutaan Porin Jazziksi? Onko siellä joskus soitettu jazzia?”

Kaustinen 50 vuotta ei minun silmiin näyttänyt mitenkään erilaiselta kuin ennenkään. Kevyimmillä eväillä mennään yhä, verrattuna huippuvuosiin, kuten viime vuosina on ollut tapana muutama vuosi sitten romahtaneen talouden jälkeen. Juhlathan olivat jo konkurssin partaalla ja syyteharkintojakin harrastettiin. Hyvä kuitenkin että löytyi talkoovoimia jatkaa juhlien perinnettä. Kyllähän siellä on yhä kiva käydä, vaikka vain päiväseltään, vaikkei mitään viikkoa enää jaksaisi ollakaan.

95% artisteista taisi jäädä näkemättä. Mutta kaikkea ei voi saada. Sentään nähtiin Elina, kun Kaustisella oltiin ja seuraavaksi soitetaankin tässä Elinaa, Suomen parasta, tosin vielä löytämätöntä folk-ääntä. (Siis muiden paitsi minun osalta). Olen ylpeä saadessani säestää häntä kitaralla.

Tietoa kirjoittajasta

joreboy

Akustisesta musiikista pitävä bussikuski kokeilemassa siipiään blogaajana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.